Jos minä leikkisin "Mä en oo koskaan" leikkiä, niin sanoisin, että minä en oo koskaan asunut yksin. Yksinäisyys on minulle kuin iso mörkö, jota pelkään. 

Äitini oli yksinhuoltaja, joten vietin paljon aikaa yksin kotona ja pelkäsin. Jos joku ovi oli raollaan tuntui koko ajan, että joku kurkisteli sieltä raosta tai jos joku ovi oli auki piti sen ohi juosta nopeasti, sillä siellä huoneessa oli varmasti joku. Joku, joka haluaisi tehdä minulle pahaa. (En kyllä tiedä mitä se nopeasti ohi juokseminen tilanteessa auttoi.) Minulla piti aina olla radio päällä, etten kuunteli yksinäisyyden ääniä. Radion piti olla valmiiksi päällä jo kotiin mennessä. Pelkäsin joka ikistä rapsahdusta sydän kurkussa.

Olen pelännyt yksinäisyyttä, sillä elämääni on mahtunut niitä hetkiä paljon. 10-vuotiaana heräsin yöllä yksin, eikä äiti ollut tullut baarireissulta kotiin. Muistan elävästi sen hädän, kun huusin rappukäytävässä äitiä... Turhaan. Aamulla tuli sitten puhelu: "Mä oon täällä tän ja tän luona ja tuun sit iltapäivällä."  11-vuotiaana minulla ei ollut mielestäni tarpeeksi kavereita ja tunsin oloni yksinäiseksi, niinpä yritin itsemurhaa, kun löysin jotain äitini vanhoja rauhoittavia. Taisivat olla niin vanhoja, ettei niistä mitään oireita edes tullut.

Olin yksinäinen lapsena, mutta yksinäisyys on jatkunut myös äitinä. Olen ollut yksin kaikissa elämäni vaikeimmissa tilanteissa. Kun ensimmäinen raskaus päättyi alkuvaiheessa keskenmenoon olin ultrassa yksin. Kun sain kuulla toisen lapseni kuolleen kohtuun, olin yksin. Kun sain kuulla kolmannen lapsemme joutuvan 3vrk:n ikäisenä sairaalaan tutkimuksiin, olin yksin. Kun sain kuulla kolmannen lapsen epileapsia diagnoosista, otin uutiset yksin vastaan. Myös teho-osastolla vierailin yksin hänen luonaan, kun hän joutui sinne saatuaan niin paljon kohtauksia peräkkäin. Vietin myös monia yksinäisiä päiviä hänen kanssaan sairaalassa. Sairaalassa se yksinäisyys on vielä tosi yksinäistä. Hoitajat ja lääkärit juoksee käytävää edestakaisin ja minä istuin yksin huoneessa huolesta soikeana. Oma maailmani oli pysähtynyt, muiden ei. Mieheni inhoaa sairaaloita, joten en edes halunnut häntä sinne. Sillä en olisi jaksanut kuunnella sitä valitusta tylsyydestä ja huolehtia hänen viihtymisestään. Mutta mitään en ole kaivannut elämässäni niin paljon kuin niinä sairaalassa vietettyinä hetkinä jonkun tukemaan minua ja pitämään koossa.

Minä siis pelkään yksinäisyyttä ja yksin muuttamista. Toisaalta, enhän minä ole enää yksin, kun minulla on lapset. Hiljaisia hetkiä ei talossa paljon ole. Ja nyt kun mietin taaksepäin noita kaikkia yksinäisiä tilanteita, niin olen selvinnyt kaikista niistä. Olen vahvistunut ja saanut itseluottamusta. Ajatuksiin hiipii ajatus.. voisinko minä sittenkin pärjätä yksin ?