Tänä vuonna en tehnyt yhtään uuden vuoden lupauksia, sillä ne jää aina toteuttamatta. Mutta minulla on kuitenkin paljon uuden vuoden toivomuksia. Suurin niistä on olla onnellinen tänä vuonna. Viime vuoden lopulla olin aika uupunut. Uupunut elämään huolehtien yksin lapsista miehen ollessa paljon töissä. Uupunut ainaisiin moitteisiin ja valituksiin. Edellisen kirjoitukseni jälkeen hakeuduin omalääkärille, jonka luona tehtiin masennustesti. Sain vain kuusi pistettä, eli ihan tavallisen lukeman, mutta silti olo oli kauhea. Tai se vaihteli paljon. Toisena päivänä kauhea ja toisena melko hyvä. Omalääkärin kautta sain lähetteen psykiatrisen sairaanhoitajan luo juttelemaan. Olen nyt käynyt siellä kolme kertaa ja saanut jonkun verran ajatuksiani koottua. 

Psykiatrinen sairaanhoitaja sai minut patistettua varaamaan ajan perheasianneuvottelukeskukseen. Aikaa varatessani päätin, että tämä on viimeinen asia minkä avioliittoni eteen tulen tekemään. Jos mies ei suostu mukaani tulemaan se olkoon merkki siitä, että tästä ei tule enää mitään. 
Kun aikaan oli kolme viikkoa kerroin, että olen varannut meille keskusteluajan. Mies kysyi "miksi ?" vastasin, että me voitaisiin jutella. "Ai, miksi ?", vastasin, että koska me molemmat ollaan onnettomia. Mies tuntui kimpaantuvan ja sanoi "Sinä se tässä onneton olet, en minä !". En tiennyt itkeäkö vai nauraa. 
Sen jälkeen olen aina silloin tällöin muistuttanut tapaamisesta. Kerran mies kirjoitti viestissään, ettei voi lähteä sinne koska "hänellä on oman päänsisäisiä asioita". Oletan siis, että hän tarkoitti jotain asioita, joita ei halua siellä puhua. Ymmärrän selityksen, mutta se tarkoittaa sitten sitä, että hänen tulisi jutella jonkun kanssa yksinään. Sillä jotainhan niille päänsisäisille asioille olisi tehtävä.

Tänään on se aika perheneuvojalle. Ja minä menen sinne yksin. 

Eilen illalla, kun sanoin miehelle, että minä menen sinne perheneuvojalle sitten yksin hän selvästi alkoi miettimään tuloaan. "Niin monelta se olikaan ja missä ?". Sillä samalla hetkellä tajusin vain, etten halua häntä sinne mukaan. En halua enää tehdä mitään tämän avioliiton eteen. Vain sen loppumisen eteen.

Jos minä leikkisin "Mä en oo koskaan" leikkiä, niin sanoisin, että minä en oo koskaan asunut yksin. Yksinäisyys on minulle kuin iso mörkö, jota pelkään. 

Äitini oli yksinhuoltaja, joten vietin paljon aikaa yksin kotona ja pelkäsin. Jos joku ovi oli raollaan tuntui koko ajan, että joku kurkisteli sieltä raosta tai jos joku ovi oli auki piti sen ohi juosta nopeasti, sillä siellä huoneessa oli varmasti joku. Joku, joka haluaisi tehdä minulle pahaa. (En kyllä tiedä mitä se nopeasti ohi juokseminen tilanteessa auttoi.) Minulla piti aina olla radio päällä, etten kuunteli yksinäisyyden ääniä. Radion piti olla valmiiksi päällä jo kotiin mennessä. Pelkäsin joka ikistä rapsahdusta sydän kurkussa.

Olen pelännyt yksinäisyyttä, sillä elämääni on mahtunut niitä hetkiä paljon. 10-vuotiaana heräsin yöllä yksin, eikä äiti ollut tullut baarireissulta kotiin. Muistan elävästi sen hädän, kun huusin rappukäytävässä äitiä... Turhaan. Aamulla tuli sitten puhelu: "Mä oon täällä tän ja tän luona ja tuun sit iltapäivällä."  11-vuotiaana minulla ei ollut mielestäni tarpeeksi kavereita ja tunsin oloni yksinäiseksi, niinpä yritin itsemurhaa, kun löysin jotain äitini vanhoja rauhoittavia. Taisivat olla niin vanhoja, ettei niistä mitään oireita edes tullut.

Olin yksinäinen lapsena, mutta yksinäisyys on jatkunut myös äitinä. Olen ollut yksin kaikissa elämäni vaikeimmissa tilanteissa. Kun ensimmäinen raskaus päättyi alkuvaiheessa keskenmenoon olin ultrassa yksin. Kun sain kuulla toisen lapseni kuolleen kohtuun, olin yksin. Kun sain kuulla kolmannen lapsemme joutuvan 3vrk:n ikäisenä sairaalaan tutkimuksiin, olin yksin. Kun sain kuulla kolmannen lapsen epileapsia diagnoosista, otin uutiset yksin vastaan. Myös teho-osastolla vierailin yksin hänen luonaan, kun hän joutui sinne saatuaan niin paljon kohtauksia peräkkäin. Vietin myös monia yksinäisiä päiviä hänen kanssaan sairaalassa. Sairaalassa se yksinäisyys on vielä tosi yksinäistä. Hoitajat ja lääkärit juoksee käytävää edestakaisin ja minä istuin yksin huoneessa huolesta soikeana. Oma maailmani oli pysähtynyt, muiden ei. Mieheni inhoaa sairaaloita, joten en edes halunnut häntä sinne. Sillä en olisi jaksanut kuunnella sitä valitusta tylsyydestä ja huolehtia hänen viihtymisestään. Mutta mitään en ole kaivannut elämässäni niin paljon kuin niinä sairaalassa vietettyinä hetkinä jonkun tukemaan minua ja pitämään koossa.

Minä siis pelkään yksinäisyyttä ja yksin muuttamista. Toisaalta, enhän minä ole enää yksin, kun minulla on lapset. Hiljaisia hetkiä ei talossa paljon ole. Ja nyt kun mietin taaksepäin noita kaikkia yksinäisiä tilanteita, niin olen selvinnyt kaikista niistä. Olen vahvistunut ja saanut itseluottamusta. Ajatuksiin hiipii ajatus.. voisinko minä sittenkin pärjätä yksin ?

Onpas jännä tulla pitkästä aikaa lukemaan omia kirjoituksia. En meinannut muistaa edes blogin salasanaa enää. On ollut vaikeaa saada rauhaa kirjoittaa näin tunteellisista asioista, vielä kun tämä pitää tehdä salassa.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaksi vuotta on aivan liian pitkä aika. En kestä pitää kulisseja pystyssä niin kauaa. Nyt tuntuu, että erosta voisi oikeasti tullakin jotain. [Pieni ääni sisälläni sanoo, että niinhän sä olet ennenkin sanonut.] Ei, mutta kun oikeesti, nyt tää tuntuu erilaiselta. [Hei, tää on kuultu jo moneen kertaan.] Ei, kun ihan oikeesti, mä oon nyt tosissani. [Niinhän sä oot ennenkin ollut.] En vielä näin tosissasi ! [Niin, niin.]

Mistä sen sitten oikeasti tietää milloin on tullut se hetki, että tajuaa eron olevan ainoa vaihtoehto ?
 

Olin lasten kanssa yksin Tukholman risteilyllä. Ja meillä oli niin kivaa. Kun jälkikäteen olen miettinyt mikä siinä oli erityisen kivaa, niin se, ettei minun tarvinnut olla vastuussa miehen viihtymisestä. Usein lomalla huomaan koko ajan stressaavan sitä viihtyykö mieheni, sillä jos ei viihdy, niin sitten ei kukaan muukaan.

Olimme viime keväänä Kanarian saarilla lomalla. Minä olin hoitanut matkan järjestelyt, varaamiset sun muut. Olin aikaisemmin pyytänyt miestäni katsomaan onko valitsemani hotelli hyvä. Hän sanoi, että ihan sama... Lomalla kaksi ensimmäistä päivää meni siihen, kun hän valitti koko ajan kuinka huono sijainti hotellilla on ja mökötti. Ensimmäisenä iltana itkin, että miksi hän tahallaan haluaa pilata kauan odotetun loman. Pikku hiljaa hän rauhoittui, mutta sain silti koko loman ajan kuunnella - aina tilaisuuden tullen - kuinka hän olisi valinnut paremmin.

Loma oli valtava pettymys, tai sitten minulla oli liian suuret odotukset.

Lomalta paluukaan ei ollut kivoin mahdollinen. Sain kuulla, että olin saaren ainoa nainen, joka oli pukeutunut uimapukuun.

Loman jälkeen tapahtui kyllä jotain ennenkuulumatonta. Kun kysyin mieheltäni, että tuliko sulle hyvä mieli, kun piti kiukutella kuin joku pikku lapsi, niin hän pyysi anteeksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti sanoi niin. Joskus hän on kierrellyt ja kaarrellut ja aina saanut anteeksi pyytämättäkin. Voisiko hän sittenkin olla kehityskelpoinen yksilö ?

Usein toivon, että mieheni löytäisi uuden naisen. Hän tekisi päätöksen kaikelle tälle. Se olisi niin paljon helpompaa.

Joskus olen jopa punonut juonia kuinka "palkkaisin" jonkun naisen pokailemaan miestäni baarissa. Ja kun jotain tapahtuisi, niin järjestäisin ison kohtauksen. Suunnitelma saattaisi olla toimiva, sillä miehelleni on aina ollut vaikeaa sanoa "ei". Tulin kuitenkin siihen päätökseen, että ei 14 vuoden suhde voi päättyä niin rumalla tavalla. Paljon hyvää on mahtunut vuosiin näihin, niinpä suhteen lopun tulisi olla suhteen arvoinen. Toivoisin, että voisimme erota hyvissä väleissä. Todeta yhteisesti ettemme olleetkaan toisillemme tarkoitetut. Tällä hetkellä se ajatus vain tuntuu aivan mahdottomalta.

Kun näen hyvännäköisiä naisia ajattelen aina, että tuollaisen naisen kanssa mieheni tulisi olla. Olenhan puolet elämästäni kuunnellut kuinka hän on kehunut niitä tai kuolannut perään. Toivon, että mieheni löytäisi unelmiensa vaimon, eikä yrittäisi muokata minusta sellaista. Se kun on aika mahdotonta. Minusta ei voi tehdä kunnianhimoista, urheilullista ulkoilmaihmistä. Viime aikoina olen tajunnut lopettaa yrittämisen. Minä saan olla millainen haluan. Minulla saa olla niitä unelmia mitä haluan, tai olla olematta.

Viisi vuotta sitten elämässäni tapahtui isoja asioita, voisinko sanoa käännekohta elämässäni. Tajusin, että minä kelpaisin muillekin. Mieheni on aina ennen saanut minut uskomaan, etten kelpaa kenellekään ja hän tekee minulle palveluksen ollessani kanssani. Minulla ei kuitenkaan ollut rohkeutta lähteä suhteesta pois, toisen matkaan. Kun mieheni kuuli suhteestani hän itki ja itkullaan sulatti sydämeni. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin hänen itkevän. Olemme menettäneet yhden vauvan, hän kuoli yliaikaisena kohtuun. Eikä hän silloinkaan itkenyt minun nähteni. Mutta silloin hän itki, kun hän luuli menettäneensä minut. Ajattelin, että hänen täytyy oikeasti rakastaa minua. Tapahtumien jälkeen juttelimme paljon ja luulin sen olevan suhteemme käännekohta. Kaikki muuttuisi parempaan. Nyt viiden vuoden jälkeen voin todeta, että niin ei käynyt. Elämä junnaa yhä vain samoja uriaan.