Olin lasten kanssa yksin Tukholman risteilyllä. Ja meillä oli niin kivaa. Kun jälkikäteen olen miettinyt mikä siinä oli erityisen kivaa, niin se, ettei minun tarvinnut olla vastuussa miehen viihtymisestä. Usein lomalla huomaan koko ajan stressaavan sitä viihtyykö mieheni, sillä jos ei viihdy, niin sitten ei kukaan muukaan.

Olimme viime keväänä Kanarian saarilla lomalla. Minä olin hoitanut matkan järjestelyt, varaamiset sun muut. Olin aikaisemmin pyytänyt miestäni katsomaan onko valitsemani hotelli hyvä. Hän sanoi, että ihan sama... Lomalla kaksi ensimmäistä päivää meni siihen, kun hän valitti koko ajan kuinka huono sijainti hotellilla on ja mökötti. Ensimmäisenä iltana itkin, että miksi hän tahallaan haluaa pilata kauan odotetun loman. Pikku hiljaa hän rauhoittui, mutta sain silti koko loman ajan kuunnella - aina tilaisuuden tullen - kuinka hän olisi valinnut paremmin.

Loma oli valtava pettymys, tai sitten minulla oli liian suuret odotukset.

Lomalta paluukaan ei ollut kivoin mahdollinen. Sain kuulla, että olin saaren ainoa nainen, joka oli pukeutunut uimapukuun.

Loman jälkeen tapahtui kyllä jotain ennenkuulumatonta. Kun kysyin mieheltäni, että tuliko sulle hyvä mieli, kun piti kiukutella kuin joku pikku lapsi, niin hän pyysi anteeksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti sanoi niin. Joskus hän on kierrellyt ja kaarrellut ja aina saanut anteeksi pyytämättäkin. Voisiko hän sittenkin olla kehityskelpoinen yksilö ?